Kävin psykoterapiassa ja puhuttiin minun lapsuudesta. Tunteita siinä tietenki nousi pintaan ja vitutti ja itketti ja kaikkea mahdollista.

Tjusin myös että on hyvä että on ollut tuollainen lapsuus vaikka se onki jättäny minuun jälkensä pahasti mutta pystyn huolehtimaan itsestäni vaikka olisi kuinka vaikeaa ja tiedän aina selviytyväni vaikkei siltä aina tunnukkaan.

Ja sitten äiti soittaa ja sanoo että mummo on siirretty ouluun koska oli kauheat maha kivut ja mikään ei pysyny sisällä. (sillä on kolme suonta tukossa jotka menevät mahalaukkuun) Tässä sitten miettiä selviääkö mummo leikkauksesta kun hänen pumppu on niin heikko.

En ajatellut tänään itkeä mutta heti kun lopetettiin puhelu niin kyyneleet alkoi valumaan ja valuu vieläki.

Tuntuu niin uskomattoman pahalta ja pelottaa.

Tekis mieli hiisata iteltä taju kankaalle että kaikki unohtuis vähäksi aikaa.

Mutta ei se auta kuin oottaa että kultu tulee kotiin niin saa hän minua lohduttaa sitten.