Vaikka poikakaverini petti minua niin rakastan häntä silti tosi paljon ja annoin anteeksi. Huomasin että hänellä kadutti oikeasti, tuskin olisi itkenyt tekoaan ja muuta vastaavaa.

Mietin silloin voinko ikinä selvitä siitä ja mitä jos se tapahtuu uudelleen. Tekeehän se välillä kipeää kun kaikki palaa mieleeni, mutta en halua että se on esteenä itselleni ja meidän suhteelle.

Kun kuulin että hän petti minua tuntui kuin maailma olisi romahtanut niskaani, syytin itseäni siitä ja mietin mitä olin tehnyt väärin. Olin ollut viiltelemättä jo jonkin aikaa kunnes menin vessaan ja tein itelle ikuisen muiston siitä päivästä ja se kaduttaa minua. En voi ikinä kuvailla sitä tunnetta ja sen ymmärtävät vain jotka ovat kokeneet pettämisen. Kirjoitin silloin vihkoon kaikki ajatukseni ja tässä muutama kohta:

"Pettämisestä on kulunut jo jonkin aikaa, mutta tuntuu ettei se helpota. Miten pystyn enään luottamaan? Miten voin usko että tämä helpottaa? Niin paljon kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Kukaan ei tiedä kuinka hajalla oikeasti olen, eikä tarvikkaan. Hän hajotti minun itsevarmuuden, sai inhoamaan itseäni ja miettimään mikä minussa on vikana"

"Pelottaa ihan liikaa enkä osaa päästää siitä irti. Eikä tuo pelko varmaan ikinä lähde kun meni tekemään sen. Miten hän voi sanoa samaan aikaan rakastan sinua ja käydä panemassa jotain toista? En ymmärrä enkä varmaan tule koskaan ymmärtämäänkään."

"Tällä hetkellä haluttaisi vain vetää kädet ja jalat auki että tämä tuska lähtisi minusta ja katsoa kuinka veri virtaa minusta ulos. Olen alkanut myös miettimään semmoista mitä ei pitäisi."

Nyt kun tapahtuneesta on kulunut melkein vuosi, olen onnellinen siitä että en jättänyt häntä ja annoin anteeksi. Kukaan muu ei olisi jaksanut katsoa minun pahaa oloa ja tukea tosi vaikeina aikoina.

Rakastan häntä enemmäm kuin ketään koskaan ja olen iloinen hänen tuesta ja kannustamisesta.

  - mimmma